Ei mutta minullahan on taas jotain henkilökohtaista kerrottavaa 000427

Touko 30, 2014

Ensinnäkin töissä on kiirettä.

Tiedän että olen käyttänyt tuota syynä aivan liian monta kertaa jo, mutta kun se on totuus. Välillä tuntuu että mitä ihmettä tuolla oikein puuhataan kun kaikki mahdollinen hajoaa yhdellä kertaa n. viisi kertaa viikossa. Enää en ihmettele miksi James Bond-leffoissa aina pelastetaan maailma: se on vain todenmukainen kuvaus salaisen agentin ma-pe välisestä työajasta.

Voisiko järjestelmät sitten korjata niin että ne eivät rikkoontuisi? Saanen lainata yhden alihankkijoistamme vastausta moiseen kysymykseen: ”me tuemme vain toimivia järjestelmiä”.

Suomeksi: ”niin kauan kuin kaikki toimii, ok. Sitten kun se ei toimi, se on teidän vastuullanne.”

Toisekseen töissä on kiirettä.

Isot pomot jossain sikaripilvien tasolla ovat päättäneet että meillä on uusi schysteemi, jossa annamme lupaukset asiakkaallemme ja pidämme ne.

Tehän tiedättekin jo miten tämä menee, eli suomeksi:”me teemme älyttömät lupaukset, te yritätte pitää ne, epäonnistutte ja ette saa mitään vuosibonuksia.”

Meillä on kuukausittain tapaaminen yhteisesti, jossa läpikäymme mitä olemme luvanneet asiakkaallemme ja miten olemme pitäneet lupauksemme. Jos emme ole pitäneet lupauksiamme, joudumme katumaan julkisesti että emme ole saavuttaneet tavoitte—kuka sanoi siellä takana että ”Pohjois-Korea meininki”?

Aiemmin saatoin ihan rauhassa kirjoitella ihan mitä vain tänne tauolla. Nyt en enää voi, koska joko työkaverit tai pomo ovat huomauttelemassa että jossain on tekemättömiä töitä, hopi hopi!

Mistä pääsemmekin toisiin työjuttuihin.

Virma jolle työskentelemme on päättänyt ottaa it-tuen takaisin itselleen. Koska me olemme työskennelleet heille niin kauan toisen virman kautta, he mielellään ottaisivat meidät hommiin uuteen it-tukeensa. He kävivät viikolla esittelemässa omaa yhtiötään ja puolivälissä esitystä olin jo valmis huutamaan ”suu kiinni ja ja minne allekirjoitan verelläni työsopimuksen ja minne toimitan esikoislapseni?!”

…rauhallisesti, rauhallisesti…

Ensin pitää täyttää cv ja lähettää hakemus ja mennä haastatteluihin ja antaa ”uskollisuudennäyte”, mutta hyvältä näyttää. (Nykyisen) virman pomo jo muistutteli meita että meidän tulee nyt miettiä tarkkaan pysymmekö täällä vai haluammeko loikata toiseen vi—nyt oikeasti, kuka siellä toistelee ”Pohjois-Koreaa”?

Eteenpäin asialistalla.

Haluatteko lisää yksittäisiä tarinoita vai jatkanko aikoinaan kesken jäänyttä tarinaani ( jäimme tähän tilanteeseen)? Henkilökohtaisuuksien kirjoittaminen on liian aikaavievää ja ja tylsää minusta, eli tarinoilla jatkamme.

Lisäksi olen pahoillani kaikista lupauksista mitä olen tehnyt ennen muuttoani/sen aikana/sen jälkeen, mutta parisuhde, työ… no siinäpä ne olivatkin…ovat vieneet niin paljon aikaa ja voimia että en ole ehtinyt/viitsinyt toteuttaa lupauksiani. Katsotaan jos yletyn ottamaan itseäni niskasta.

Sitten takaisin hommiin.


Aluksi ajattelin kirjoittaa jotain tänne…

Touko 23, 2014

Mutta sitten katsoin ulos.

Minä olen se tyyppi olkihatussa, valkoisessa t-paidassa, beigen värisissä shortseissa, mustissa sukissa ja mustissa kengissä (ostan paremmat huomenna).

Lisätietoja: vieressä on parempi naisihminen kuin ansaitsen, ja molemmat syömme jäätelöä.

Saa moikata jos törmäämme. Salasana on ”oho.”

Palataan asiaan ensi viikolla.

 


Lyhyitä tarinoita 8

Touko 16, 2014

Perhana.

Siellä ne taas meluaavatten. Eikö niillä perhana oo parempoo tekemistä?

Elläinten oikkeuvet ja elläinten oikkeuvet! Entä meitin ihimisten oikkeuvet!?

Mutta eihän nuo raukkaparat tajjuu. Senpä takia on sellassii ku minä. Minä tiiän tottuuven.

Mitteehän nuokin veispuukissa vae missä perhanassa naamataulussa nuo ovakki tykkäisivät jos tiettäisivät tottuuven?

Että ihiminen ei oo tämän planneetan johtaja. Eikä ies tältä planneetalta. Että myö ollaan niinku kutsumattomia vierraita tieällä. Ja senpä vuoksennee kaekki vihhaa meitä.

Perhanan kontiot yrittää käyvä päällä mettällä, suet alakkaa tulla keskustan kitskalle ja ei ees aleta siitä mitä pervvoo perhanan delffiinit tekköö. Mutta kiittääkkö kukkaan jaappanilaisia kö hyö tappaa niitä ja yrittee pittää meiän puolia?

Mutta minä tiiän, minä oon nähny alkuperäset lokipäiväkirijat emoalukselta perhana.

Eikö oikkeesti oo kukkaan koskkaan ihimitelly että kuinkaatten ei oo löytynnä puuttuvvaa rengasta meiän sukupuusta? Sehän on selvvää pässinlihhaa: perhana apinat alako hyppimään nokille ku myö tultiin. Pakko oli laettaa apinakapina ruottuun. Tälle planneetalle ei kahta hallitsevvaa lajia mahu.

Kissat on ihan tyytyvväisii olotillaansa, koerat on liian tyhymiä tietämmään paremmasta, ja jotku muutkin tajjuu yhteistyön päälle mutta sitte nämä jotku…mitä siatkin tekis jos niitä ei kotletiksi pantais ja tehtäis seleväksi että myö määrrättään ja piste.

Nytkin näky avarassa luonnossa mitenkä joku apina käytti juontajjan mukkaan työkalua.

Se on taas sitte Afrikan matka eessä.

Perhana.


Lyhyitä tarinoita 7

Touko 9, 2014

Se oli vitsi.

Oikeasti.

Luin artikkelin lehdestä ja ajattelin että tuohan voisi vaikka oikeasti toimia. Ja kun firman yt:tkin oli vieneet hommat ja jättäneet miehen paketin kanssa pellon reunalle, niin hittoako tässä. Pannaan pelleperintä pystyyn. Aina olin sanonut että tässä maassa on liikaa pellejä eikä tarpeeksi sirkuksia niille.

Ja se toimi. Voi pojat että se toimi. Eikä tarvinnut edes kauheasti mainostaa, kun kaikki mediat tahtoi tehdä juttua. Oli meillä silti mainoslausekin: ”onko joku sulle velkaa? Anna pelleperinnän auttaa, niin et ole kohta enää peeaa.” Että minä olin ylpeä siitä ja kaikista mukana olleista.

Tulihan niitä kilpailijoita aika pian, mutta me oltiin ensimmäisiä ja isoin. Sitten me päätettiin laajentaa. Aloitettiin oma turvayritys. Sekin menestyi. Se vähän yllätti miten paljon jotkut ihmiset tykkäävät pelleistä siinä määrin että rauhottuvat heti, ja toisilla taas menee heti virtsat neulesukkaan etteivät uskalla alkaa mitään.  Eihän sitä rahasta tässä maassa saisi puhua, mutta kyllä sitä tuli.

Sitten niiltä tuli ehdotus.

Että voitaisiinko mennä politiikkaan. Että eikös se olisi aikasta hauskaa? Ja minä sanoin että perhana, mennään.

Vitsillähän sinne mentiin, mutta aika pian siitä tuli vakavaa. Eihän ne tienneet mitään mistään, sellaiset meikkinaamaiset pellet, mutta ihmiset tahtoivat muutosta. Ihan mitä tahansa muutosta. Siinä sitten telkkarissa valtiovarainministeri yritti vakavalla naamalla selittää budjettivajeen korjausta, ja vastapuoli vaan niistää tämän nenästä kolikoita. Tai sitten puolustuksesta puhuttaessa toiset puhuvat kasvavista uhista, kun tämä yksi tekee ilmapallosta konekiväärin ja muka ampuu sillä ilmaan.

Voitto jotenkin muutti kaikkia. Ne alkoivat ottaa tämän homman vakavasti. Tai no niin vakavasti kuin ne sen sanan ymmärtävät.

Yhtäkkiä kaiken piti olla hauskaa. Tai sitten siitä tehtiin hauskaa pakottamalla. Televisiosta alkoi tulla lähinnä komediaa. Uutisista sensuroitiin kaikki vakavat aiheet pois. Kulttuurin, ja varsinkin esittävän sirkustaiteen, määrärahoja nostettiin. Nauruterapiaa alettiin tarjota kaikkialla. Ja muuta tuollaista.

Iso yleisö tykkäsi. Maassa oli järjestys, kaikilla oli hauskaa, sirkuksia oli joka ilta ja viimeinkin tuntui että oltiin muun maailman tasolla hymyilyssä ja nauramisessa.

Mutta tosikkoja vainottiin salaa. Enää ei saanut näyttää hapanta naamaa, tai muuten pellepoliisi tuli antamaan kermakakusta. Käytännöllisen filosofian professori katosi ja löytyi keskeltä peltoa. Varmaan luitte mistä pellenenä löytyi.

Minäkin olin jo aikoja sitten tajunnut missä mennään, mutta en ollut tohtinut myöntää tosiasioita. Ja kun lopulta tajusin, yritin paeta muualle hakemaan turvapaikkaa. Kiinnihän minä tietenkin jäin ensimmäisellä tarkistuspisteellä. Mutta kuulemma kiitollisuudesta lupasivat päästää minut lähtemään.

Hassua mitä sitä ihminen muistaa kun sinua ollaan ampumassa tykin suusta naapurimaahan.


Lyhyitä tarinoita 6

Touko 2, 2014

Sanon suoraan että tämä tehtävä ei sovi kaikille.

Jos joku teistä kuvitteli että tämä on yhtä helppoa kuin pienen Etelä-Amerikkalaisen valtion presidentin vaihtaminen, niin erehdytte pahasti.

No niin, naurut sikseen.

Yksinkertaisesti, hyvät herrat – sekä rouvat siellä takana – meidän tehtävämme on saada ne itkemään.

Olette varmasti kuulleet samat tarinat kuin muutkin. Että niitä ei saa itkemään. Tahdon vakuuttaa että tämä ei ole totta. Ne itkevät.

Mutta se ei ole ollut koskaan helppoa, eikä se tule olemaan koskaan helppoa. Varsinkin kun johdon käskystä emme saa käyttää väkivaltaa.

Tiedän, tiedän, mutta nämä ovat ohjeet ja uskokaa pois, vaikka se olisikin sallittua, se ei auttaisi. Nämä ovat ehkä kovimpia pas(krhm)sia joita äiti maa päällään on kantanut.

En tahdo viedä keneltäkään itseluottamusta, mutta olen nähnyt kovien miesten, hyvien miesten – ja naisten totta kai, anteeksi rouvat – antavan periksi ennen niitä. Niiden kiinnisaaminen, kuljettaminen ja tänne saaminen ovat yhtä liekinheitinhippaa pimeässä huoneessa verrattuna niiden itkettämiseen.

Uskon kuitenkin että te pystytte siihen. Toiset ovat käyttäneet kuvia, toiset ovat käyttäneet tarinoita, toiset soittaneet musiikkia. Ja lopulta jokainen niistä on murtunut pillittäväksi kasaksi. Älkää siis antako ulkomuodon hämätä. Ne ymmärtävät teitä enemmän kuin antavat teidän ymmärtää.

Näiden puheiden jälkeen tahdon toivottaa teidät kaikki tervetulleeksi eettisen meikkiteollisuuden piiriin.

Oletan että jokainen teistä tuottaa ainakin kolme desiä krokotiilinkyyneleitä seuraavan kvartaalin aikana.

Talvi on tulossa ja ihmiset tarvitsevat ihorasvaansa.