Mitä olen syönyt tällä viikolla: keskiviikko 00076

maaliskuu 31, 2011

En ole tainnut mainita että viime aikoina syömisen lisäksi olen lähinnä lukenut sarjakuvia? Varsinkin Greg Pakin työskentely Hulkin kanssa on tehnyt suuren vaikutuksen.

Senpä takia tämä on teille kaikille sarjakuvanörteille (te muut voitte ihailla kauniita kuvia, kuten yleensäkin) :

Termostaattori on nälkäinen! Lasagne näyttää hyvältä, Termostaattori tykkää!

Mitä?! Termostaattori ei ostanut tätä! Termostaattori osti Karvisen suosikki-aterian! Tämä ei ole Karvisen suosikki-aterian näköistä! Termostaattori lämmittää lasagnen mikrossa ja sitten se näyttää Karvisen suosikki-aterialta!

MITÄTÖN MIKROAALTOUUNI! YRITTÄÄ SANOA ETTÄ LASAGNE EI OLE VIELÄKÄÄN KARVISEN SUOSIKKIATERIAN NÄKÖINEN! TERMOSTAATTORI MUUSSAA MITÄTTÖMÄN LASAGNEN!!

Jatkuu…


Tällä viikolla olen lähinnä syönyt: tiistai 00075

maaliskuu 30, 2011

Aaaah, instant-tomaatti-pinaatti-ruusu-ikkunalaudalla-mukana-ruoka-paketti. Kaikki mitä olen halunnut lounastauoltani viimeinkin kompaktissa koossa.

Ai.

No ehkä jos minä lämmitän sen mikroaaltouunissa…

EEEEEIIIII!!!! MIKSI, OI MIKSI??!!! MISSÄ ON MUN PITSIVERHONI!!?? MISSÄ ON MUN SINITAIVAS??!! MIKSI AINA MINÄ!!??

No onneksi lohturuoka on lähellä.

Jatkuu…


Tällä viikolla olen lähinnä syönyt: maanantai 00074

maaliskuu 29, 2011

Olen aina pitänyt ”antakaa mitä kansa haluaa”-ideaa mielenkiintoisena konseptina.

Senpä vuoksi esittelen millä olen elänyt tällä viikolla (kyllä, kaikki käy järkeen lopussa).

Tältä sen piti näyttää:

Tässä vaiheessa huomaamme että moni kansi päältä kaunis:

Ja tässä lopputulos mikrossa kuumentamisen jälkeen.

Jatkuu…


Taru tulevista perjantai-dilemmoista 00073

maaliskuu 25, 2011

Päästäksemme oikeaan tunnelmaan, tältä kävijätilaston näytti hetki sitten.

Ja nyt kun saavutimme ”haista kuule sinäkin, Brutukseni”-aaltopituudet, pääsemme aiheeseen. Tällä kertaa tänä dilemma on tuloillaan, eikä ihan heti päällä.

Taru tulevien perjantaiden probleemista on siirtynyt työvuorolta toiselle seuraavasti:

Iltahämärän armeija on tehnyt uudenlaisen iskun Aamukajon joukkoja vastaan. Armeija lähettää viikonloppuna ns. päivityksen, joka todennäköisesti lamaannuttaa suurimman osan Aamunkajon sotilaista.

Kenraalit kuitenkin pelkäävät että ehkä n. 10 % Aamukajon joukoista ei kuitenkaan lamaannu päivityksen myötä, vaan he heräävät uuteen maailmaan, jossa mikään ei toimi. Kenraalit kuitenkin luottavat omiin rivisotilaisiinsa, joiden tehtävä on vastata 100 Aamukajon soturia. Siis sananmukaisesti yhden Iltahamärän sotilaan on vastattava sadalle Aamukajon soturille mitä oikein tapahtui, miksi tapahtui, ja miten tästä eteenpäin.

Kenraalien luotto omiin sotilaisiinsa on niin suuri, että kokeneimmalle taistelijalle annettiin kuntoisuuslomaa operaation ajaksi, sillä ei sota yhtä miestä kaipaa, tiedättehän. Ja etteivät jäljellejääneet sotilaat alkaisi liian ylimielisiksi, heidän silmilleen sidotaan side ja toinen käsi solmitaan selän taakse.

Tämä operaatio tullaan toistamaan viikon kuluttua uudestaan, tällä kertaa pidempänä ja laajempana. Ja kaikki tulee huipentumaan toukokuussa, jolloin kenraalien mukaan suoritetaan kaikkien aikojen laajin toisen joukkojen uudelleenpäivitys. Kenraalit jo naureskelevat upseerikerholla kuinka muualla tehdään vain muutaman sadan taistelijan päivityksiä, kun heillä taas tehdään muutaman tuhannen!

He itse siis itse, ikävä kyllä, eivät pääse osallistumaan tapahtumaan mutta ovat hengessä mukana taustalla.

Ja siitä lähtien perjantaina, maanantaina, tiistaina, keskiviikkona sekä torstaina oli aina dilemma.

Ja kerrotaan, että kun kaikki tuntui menetetyltä, ja kukaan ei jaksanut, jostain kuului silti tämä laulu:


Perj—maana—tiistainen ”Kill Tarantino-hetki” dilemma 00072

maaliskuu 22, 2011

Koska ette kestäisi oikean elämäni oikeita ongelmia (sanottakoon vain että maailmassa on aitoja, ja niitä aitoja täytyy olla vartioimassa sellaisten miesten joilla on aseita. Kenelle luulette noiden miesten soittavan kun aseet eivät toimikaan tai aidan maalaus rappeilee?), niin keskitytään Kill Tarantino-hetkeen.

Kutsun tällä nimellä hetkeä jolloin näen ilmiselvästi tarinan.

Se voi olla jonkin yksittäisen tekijän laukaisema, tai sitten useamman liittymä. Tarina näkyy niin selvänä mielessäni että osaan kertoa miten se alkaa, mitä sitten tapahtuu ja…no keksin jotakin loppuun.

Nimi on juontuu elokuvaohjaaja Quentin Tarantinosta. Hän osaa ilmiselvästikin kertoa tarinoita.

Mutta jostain syystä hän kuvittelee osaavansa kirjoittaa dialogia.

Ja puhetta riittää. Niin kauan kuin kukaan ei puhu, hänen teoksensa toimivat. Sillä samalla hetkellä kun joku aukaisee suunsa, homma leviää käsiin. Hänen keskustelunsa ovat tekotaiteellisia, ylipitkiä, ilman kantavaa ajatusta olevia monologeja joita henkilöt nyt vaan sattuvat sanomaan toistensa läsnäollessa.

Monina aamuina olen kysynyt itseltäni suihkussa millaiseen maailmaan olen syntynyt, jossa keskustelu valtameren molemminpuolisista pikaruokala-eroista on ”chic” (ranskassa siis se on ”le chic”)?

Siksi Tarantinon pitäisi tappaa Tarantino; keksiä jotain uutta, eikä luottaa siihen että osaa oikeasti mitään.

Dilemma on siinä että se on vaikeaa. Tämänkin kaksiosaisen tarinan tekeminen oli vaikeaa, aikaavievää ja en nyt menisi kehuskelemaan lopputuloksella ala-asteen luovan kirjoittamisen tunnilla.

Siksi kukaan ei tapa Tarantinoa (sekäihmistentappaminenonväärinjaminäenyllytäketäänsiihenokei?)

Mutta toisaalta tahtoisin kirjoittaa haaveilemani supersankari-tarinan ja tiedänhän minä miten nyt aloittamani tarina voisi päättyä…

Ehkä palaamme vielä asiaan.


Kill Tarantino-hetki osa II 00071

maaliskuu 16, 2011

Te jotka pääsitte vasta nyt nettisurffauksessanne aallonharjalle, käykää lukemassa ensimmäinen osa. Me kyllä odotamme.

Ai siinä ei kauemmin mennyt? Hyvä, jatketaan:

Jotkin kapakat mainostavat olevansa viimeinen tilaisuus pitkään matkaan. Tämän kyseinen juottolan ei tarvinnut. Jo sen pelkka ulkonäkö kertoi että toisille se oli ainoa tilaisuus ja toisille viimeinen.

Ehkä mies joka ajoi parkkipaikalle ajatteli samoin. Tai ehkä hän vain pelkäsi autonsa hajoavan keskelle ei mitään pimeän lähestyessä.

Jos hänen tavastaan liikkua olisi pitänyt päätellä kumpi oli ollut syynä, niin mies ei olisi tahtonut pysähtyä, mutta jokin mitä ilmeisimmin oli pakottanut hänet. Hän ei tuntunut olevan tästä innoissaan, mutta ei pahemmin paheksunutkaan sitä saapuessaan kapakan ovelle. Se avautui päästäen narisevan äänen, mutta baarissa olijat olisivat voineet vannoa että se saattoi tulla myös miehestä, jonka keho vaikutti nuorekkaita kasvoja jäykemmältä ja vanhemmalta.

Koska uusia ääniä ei kuulunut miehen siirtyessä baari-tiskille, muut asiakkaat menettivät kiinnostuksensa häneen.

– Iltaa, baarimikko sanoi. Mitä saisi olla?

– Onko teillä viiniä, mies kysyi. Ääni oli kuin rapiseva pergamentti. Ehkä narina sittenkin oli tullut miehestä, lähelläolijat päättelivät, ja hän oli jälleen huomion keskipiste.

– Punaista vai valkoista?

– Löytyisikö teiltä vuoden 1787 Chateau Lafittea?

Täh? Meiltä löytyy vitosen pullo tai kympin pullo, eikä mitään shätöö laafittia.

– Pahoitteluni, en aina muista aik– antakaa vaan kympin pullo, mies vastasi.

Juoman saatuaan mies ei lähtenyt baaritiskiltä, vaan jäi juomaan paikoilleen. Kuten aiemminkin, hän oli ilmeetön; jos hän nautti juomastaan tai inhosi sitä, kumpaakaan tunnetta ei voinut lukea hänestä.

Muut kuitenkin yrittivät. Harvemmin heidän paikkaansa tulee muukalainen, joka näyttää nuorelta mutta liikkuu kuin vanhus, pyytää ihmeviiniä mutta suostyy juomaan halvempaa. Ainoastaan baarimikko ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Ehkä mies sen takia alkoi puhua hänelle.

– Onko kukaan kertonut teille että muistutatte ihan sitä yhtä yhtä elokuvatähteä? Samuel…jotain.

– Joo, mutta yleensä ne tarjoavat ensin aterian.

– Ei ei, älkää ymmärtäkö väärin, en tarkoittanut sillä, huomasin vain yhdennäköisyytenne.

– Klu klux klaani tapaa kokoontua yleensä tuolla nurkkalooshissa.

– Ei, en edelleenkään osaa ilmaista itseäni tarkasti. En viittaa ihonväriinne, vaan kasvojenne piirteisiin, kokoonne…

– Onko nyt ihan varma ettet yritä iskee mua tai saada turpiin? Toinen meinaan onnistuu ihan pian, ja saat arvata minne nyrkki silloin menee.

– Anteeksi. Ehkä on parempi jos aloitan alusta.

– Ehkä joo.

– Minä…olen tehnyt ihmisten piirteiden seuraamisesta työni.

– Aika himmee homma.

– Niin, paitsi ehkä minun tehtävässäni. Minä etsin naista.

– No sitten et olis tykännyt kummastakaan nyrkkivaihtoehdosta.

– Hän ei kuitenkaan ole yksi nainen, vaan monia naisia. Ja minä olen etsinyt heitä kaikkia.

– Just.

– Hän huijasi minua aikanaan ja minä kostin hänelle. Tai niin luulin, mutta hän olikin ehtinyt paeta. Ja minä vannoin löytäväni heidät kaikki.

– Aha.

– Katsokaas, hän ei ollut enää yksi, yhtenäinen sielu. Hän ehti levittää itsensä niin laajalle, että kuvitteli päässeensä minulta karkuun. Mutta minä en suostunut antamaan periksi. Tein hirvittäviä asioita, niin hirvittäviä…mutta niiden myötä minusta tuli kuolematon.

– Yhm.

– Ja niin minä aloitin. Katsokaas, vaikka hän olikin luullut olleensa ovela, hän ei voinut täysin peittää ydintään näissä…käenpoikasissa. Minä näin aina kun jossakussa oli häntä, oli se sitten kasvoissa tai kehossa tai tavassa miten joku ojensi kätensä. Se on kuin hehkuva lyhty pimeydessä minulle. Ja minä rankaisin heistä jokaista.

– Mm.

– Voi kuinka minä rankaisinkaan. Minä olin käsi joka veti heidät syvyyksiin kun he olivat vedessä, minä olin salama joka iski heihin ennen kuin he edes kuulivat ukkosta! Minä olin se joka jahtasi heitä pimeässä!

– Jepjep.

– Ja niin minä tein uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Läpi aikojen, maiden, kulttuurien, läpi koko historian. Varmana siitä että kohta se loppuu, kohta he kaikki ovat poissa, kohta olen valmis, kohta voin lopettaa.

– Mutta et kuitenkaa?

– Heidän kasvonsa eivät jätä minua rauhaan. Ne eivät koskaan lepää. Kun suljen silmäni näen heidän kaikkien katsovan minua. He eivät anna minulle rauhaa. En saa enää tyydytystä kostosta, en pienintäkään nautintoa, en mitään. Lopulta kaikki on vain tunnotonta tyhjyydessä eteenpäin menemistä.

– Ootko harkinnut homman silleen jättämistä?

– Hän voittaisi. Hän voittaisi ja he kaikki nauraisivat minulle ja minä olisin uhrannut niin paljon ja he nauraisivat minulle!

– Okei, sä olet pomo, sinunhan se on elämäs.

– Te ymmärrätte minua. Te käsitätte mitä minä olen joutunut kokemaan. Näen sen. Te olette hyvä ihminen.

– Toki toki. Hei kosmonautti!

Vasta nyt mies tajusi että tiskin lähellä olijat olivat kuunnelleet häntä. Heidän joukostaan nousi harmaantunut mies, jonka parta oli resuinen ja kuten mies itse, pesun tarpeessa.

– Hei kerro meille taas millaista kuussa oli? Baarimikko sanoi.

– No siis sehän oli hyvin juustoista, oikein kermaista etten sanoisi. Mutta hämmentävintä minusta kuitenkin olivat universumikissat. Sillä yleensähän avaruudessa kosmoshiiret ovat suuri ongelma, mutta eivät juuri kuussa. Vaikka se onkin siis juustoa.

– Juu kiitti. Mutta hei tää tyyppi tässä voi kertoa sinulle pari juttua naisista, baarimikko sanoi osoittaen tiskillä nuokkuvaa, puoliksi jo lattialla olevaa miestä edessään.

– Miten, miten niin? Muukalainen hämmentyi. Nuokkuja alkoi puoliksi puhua, puoliksi sammaltaa.

– Ne siat. Ne siat. ne siat. Ne siat, ne siat, ne siat lukitsivat minut tähän ruumiiseen. Ne eivät kestä totuutta. Ne siat.

– Mistä hän puhuu? muukalainen kysyi.

– Ai Marilyn? Marilyn tässä on oikee Marilyn Monroe, mutta valtion mustapukuset miehet kaappasi sen aikanaan ja laittovat sen juopon metsätyömiehen ruumiiseen, ja lopputulos on tossa. Kauheeta mitä kaikkee ne pystyy nykyään. Ja sitten meillä on tässä…

Mutta muukalainen ei ollut enää kuulemassa. Mikä hänen syynsä olikin pysähtyä, se ei autonmoottorin äänistä päätellen ollut enää sen arvoista.

Baarimikko odotti hetken ja käveli takahuoneseen. Siellä hermostuneen oloinen nainen poltti savuketta. Tuhkakuppi paljasti ettei se ollut ensimmäinen.

– Sä olit oikeassa, se tuli sun perässä.

– Sanoinhan että hän ei anna periksi. Uskotko nyt?

– Hei, ainakin se on nyt mennyt. Sä voit relata.

– Ei, minä en voi ”relata”. Minun pitää mennä.

– Miksi? Ei se varmaan enää tänne palaa, ja jos tulee, kyllä mä tuollasen taitan kahtia polvelleni ja annan piiskaa.

Nainen naurahti.

– Niin, niinhän sinä luulet. Niin luulivat kaikki muutkin. Minun pitää mennä, en voi jäädä enää hetkeksikään.

– No hei, jos sä haluut mennä, niin mene, mutta kerro edes minne sä aiot.

Nainen oli hiljaa, punniten eri vaihtoehtoja. Lopulta hän sanoi:

– Jonnekin minkä voin unohtaa.


Perjantai-dilemman koston paluun vastaisku 00070

maaliskuu 11, 2011

Olen töissä.

Se johtuu siitä että minulla ei ole kuumetta. Sen sijaan ääni on saavuttamassa viskialttoa, nenä on saavuttamassa tukkoisuuden ennätystä ja jos vauhti aikoinaan kiihtyi nollasta sataan nopeasti, niin sadasta nollaan se hiljenee vielä nopeammin.

Ja koska minulla ei ole kuumetta vaan pelkästään surkea olo, en viitsinyt mennä lääkärin kautta hakemaan sairaslomaa. Mitä tässä muka ollaan, 18-35-vuotiaita?

Sen lisäksi ensi viikolla… tai no ei teitä kiinnosta työkuvioni. Sen sijaan saatte vertauksia: kuvitelkaa että pelaatte tennistä maailman tennis-listan ykköstä vastaan.

Seuraavaksi kuvitelkaa että hän saa aloittaa jokaisen pallon.

Ja teillä ei ole tennismailaa vaan suht’ jäykkä, pystyyn kuivatettu kampela.

Sitten joku sammuttaa valot.

Tuossa on melko lailla ensi viikkoni.

Naapurini on lisäksi löytänyt vanhat jumalat. Ilmeisesti jääkiekon loppuotteluiden, vai mitä lienevätkään, myötä hän on alkanut rukoilemaan puolelleen kovaäänisesti eestiläisiä luonnonjumaluuksia kuten ”Perkele” ja ”Saatana”.

”Vitunhomo” on uusi tuttavuus minulle, mutta olenkin tippunut jumalaskenen kuvioista sen jälkeen kun ihmiskunnnalle annettiin tuli.

Tää on niin tätä: