Te jotka pääsitte vasta nyt nettisurffauksessanne aallonharjalle, käykää lukemassa ensimmäinen osa. Me kyllä odotamme.
Ai siinä ei kauemmin mennyt? Hyvä, jatketaan:
Jotkin kapakat mainostavat olevansa viimeinen tilaisuus pitkään matkaan. Tämän kyseinen juottolan ei tarvinnut. Jo sen pelkka ulkonäkö kertoi että toisille se oli ainoa tilaisuus ja toisille viimeinen.
Ehkä mies joka ajoi parkkipaikalle ajatteli samoin. Tai ehkä hän vain pelkäsi autonsa hajoavan keskelle ei mitään pimeän lähestyessä.
Jos hänen tavastaan liikkua olisi pitänyt päätellä kumpi oli ollut syynä, niin mies ei olisi tahtonut pysähtyä, mutta jokin mitä ilmeisimmin oli pakottanut hänet. Hän ei tuntunut olevan tästä innoissaan, mutta ei pahemmin paheksunutkaan sitä saapuessaan kapakan ovelle. Se avautui päästäen narisevan äänen, mutta baarissa olijat olisivat voineet vannoa että se saattoi tulla myös miehestä, jonka keho vaikutti nuorekkaita kasvoja jäykemmältä ja vanhemmalta.
Koska uusia ääniä ei kuulunut miehen siirtyessä baari-tiskille, muut asiakkaat menettivät kiinnostuksensa häneen.
– Iltaa, baarimikko sanoi. Mitä saisi olla?
– Onko teillä viiniä, mies kysyi. Ääni oli kuin rapiseva pergamentti. Ehkä narina sittenkin oli tullut miehestä, lähelläolijat päättelivät, ja hän oli jälleen huomion keskipiste.
– Punaista vai valkoista?
– Löytyisikö teiltä vuoden 1787 Chateau Lafittea?
– Täh? Meiltä löytyy vitosen pullo tai kympin pullo, eikä mitään shätöö laafittia.
– Pahoitteluni, en aina muista aik– antakaa vaan kympin pullo, mies vastasi.
Juoman saatuaan mies ei lähtenyt baaritiskiltä, vaan jäi juomaan paikoilleen. Kuten aiemminkin, hän oli ilmeetön; jos hän nautti juomastaan tai inhosi sitä, kumpaakaan tunnetta ei voinut lukea hänestä.
Muut kuitenkin yrittivät. Harvemmin heidän paikkaansa tulee muukalainen, joka näyttää nuorelta mutta liikkuu kuin vanhus, pyytää ihmeviiniä mutta suostyy juomaan halvempaa. Ainoastaan baarimikko ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Ehkä mies sen takia alkoi puhua hänelle.
– Onko kukaan kertonut teille että muistutatte ihan sitä yhtä yhtä elokuvatähteä? Samuel…jotain.
– Joo, mutta yleensä ne tarjoavat ensin aterian.
– Ei ei, älkää ymmärtäkö väärin, en tarkoittanut sillä, huomasin vain yhdennäköisyytenne.
– Klu klux klaani tapaa kokoontua yleensä tuolla nurkkalooshissa.
– Ei, en edelleenkään osaa ilmaista itseäni tarkasti. En viittaa ihonväriinne, vaan kasvojenne piirteisiin, kokoonne…
– Onko nyt ihan varma ettet yritä iskee mua tai saada turpiin? Toinen meinaan onnistuu ihan pian, ja saat arvata minne nyrkki silloin menee.
– Anteeksi. Ehkä on parempi jos aloitan alusta.
– Ehkä joo.
– Minä…olen tehnyt ihmisten piirteiden seuraamisesta työni.
– Aika himmee homma.
– Niin, paitsi ehkä minun tehtävässäni. Minä etsin naista.
– No sitten et olis tykännyt kummastakaan nyrkkivaihtoehdosta.
– Hän ei kuitenkaan ole yksi nainen, vaan monia naisia. Ja minä olen etsinyt heitä kaikkia.
– Just.
– Hän huijasi minua aikanaan ja minä kostin hänelle. Tai niin luulin, mutta hän olikin ehtinyt paeta. Ja minä vannoin löytäväni heidät kaikki.
– Aha.
– Katsokaas, hän ei ollut enää yksi, yhtenäinen sielu. Hän ehti levittää itsensä niin laajalle, että kuvitteli päässeensä minulta karkuun. Mutta minä en suostunut antamaan periksi. Tein hirvittäviä asioita, niin hirvittäviä…mutta niiden myötä minusta tuli kuolematon.
– Yhm.
– Ja niin minä aloitin. Katsokaas, vaikka hän olikin luullut olleensa ovela, hän ei voinut täysin peittää ydintään näissä…käenpoikasissa. Minä näin aina kun jossakussa oli häntä, oli se sitten kasvoissa tai kehossa tai tavassa miten joku ojensi kätensä. Se on kuin hehkuva lyhty pimeydessä minulle. Ja minä rankaisin heistä jokaista.
– Mm.
– Voi kuinka minä rankaisinkaan. Minä olin käsi joka veti heidät syvyyksiin kun he olivat vedessä, minä olin salama joka iski heihin ennen kuin he edes kuulivat ukkosta! Minä olin se joka jahtasi heitä pimeässä!
– Jepjep.
– Ja niin minä tein uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Läpi aikojen, maiden, kulttuurien, läpi koko historian. Varmana siitä että kohta se loppuu, kohta he kaikki ovat poissa, kohta olen valmis, kohta voin lopettaa.
– Mutta et kuitenkaa?
– Heidän kasvonsa eivät jätä minua rauhaan. Ne eivät koskaan lepää. Kun suljen silmäni näen heidän kaikkien katsovan minua. He eivät anna minulle rauhaa. En saa enää tyydytystä kostosta, en pienintäkään nautintoa, en mitään. Lopulta kaikki on vain tunnotonta tyhjyydessä eteenpäin menemistä.
– Ootko harkinnut homman silleen jättämistä?
– Hän voittaisi. Hän voittaisi ja he kaikki nauraisivat minulle ja minä olisin uhrannut niin paljon ja he nauraisivat minulle!
– Okei, sä olet pomo, sinunhan se on elämäs.
– Te ymmärrätte minua. Te käsitätte mitä minä olen joutunut kokemaan. Näen sen. Te olette hyvä ihminen.
– Toki toki. Hei kosmonautti!
Vasta nyt mies tajusi että tiskin lähellä olijat olivat kuunnelleet häntä. Heidän joukostaan nousi harmaantunut mies, jonka parta oli resuinen ja kuten mies itse, pesun tarpeessa.
– Hei kerro meille taas millaista kuussa oli? Baarimikko sanoi.
– No siis sehän oli hyvin juustoista, oikein kermaista etten sanoisi. Mutta hämmentävintä minusta kuitenkin olivat universumikissat. Sillä yleensähän avaruudessa kosmoshiiret ovat suuri ongelma, mutta eivät juuri kuussa. Vaikka se onkin siis juustoa.
– Juu kiitti. Mutta hei tää tyyppi tässä voi kertoa sinulle pari juttua naisista, baarimikko sanoi osoittaen tiskillä nuokkuvaa, puoliksi jo lattialla olevaa miestä edessään.
– Miten, miten niin? Muukalainen hämmentyi. Nuokkuja alkoi puoliksi puhua, puoliksi sammaltaa.
– Ne siat. Ne siat. ne siat. Ne siat, ne siat, ne siat lukitsivat minut tähän ruumiiseen. Ne eivät kestä totuutta. Ne siat.
– Mistä hän puhuu? muukalainen kysyi.
– Ai Marilyn? Marilyn tässä on oikee Marilyn Monroe, mutta valtion mustapukuset miehet kaappasi sen aikanaan ja laittovat sen juopon metsätyömiehen ruumiiseen, ja lopputulos on tossa. Kauheeta mitä kaikkee ne pystyy nykyään. Ja sitten meillä on tässä…
Mutta muukalainen ei ollut enää kuulemassa. Mikä hänen syynsä olikin pysähtyä, se ei autonmoottorin äänistä päätellen ollut enää sen arvoista.
Baarimikko odotti hetken ja käveli takahuoneseen. Siellä hermostuneen oloinen nainen poltti savuketta. Tuhkakuppi paljasti ettei se ollut ensimmäinen.
– Sä olit oikeassa, se tuli sun perässä.
– Sanoinhan että hän ei anna periksi. Uskotko nyt?
– Hei, ainakin se on nyt mennyt. Sä voit relata.
– Ei, minä en voi ”relata”. Minun pitää mennä.
– Miksi? Ei se varmaan enää tänne palaa, ja jos tulee, kyllä mä tuollasen taitan kahtia polvelleni ja annan piiskaa.
Nainen naurahti.
– Niin, niinhän sinä luulet. Niin luulivat kaikki muutkin. Minun pitää mennä, en voi jäädä enää hetkeksikään.
– No hei, jos sä haluut mennä, niin mene, mutta kerro edes minne sä aiot.
Nainen oli hiljaa, punniten eri vaihtoehtoja. Lopulta hän sanoi:
– Jonnekin minkä voin unohtaa.
Kirjoittaja: termostaattori 
Mielenkiinnotonta 