Yläasteen ruotsinkirjassa oli hauskaksi tarkoitettu tarina kahdesta ruotsalaisesta teinitytöstä.
Toinen heistä valitteli kuinka hän oli lihava ja hänellä oli paksut posket (tjocka kinder tai sinnepäin) ja kuinka hänen unelmiensa poika samalta luokalta ei koskaan tykkää hänestä tällaisena.
Ystävä totesi tähän että et sinä ole lihava ja sinulla ei ole paksuja poskia (edelleen tjocka kinder tai muu suklaamuna) ja ethän sinä edes tykkää tuon pojan kaltaisista pojista, vaan ihan päinvastaisista!
Itselläni oli tässä vähän aikaa sitten samanlainen tilanne E:n kanssa, kun menin möläyttämään että pidän q:sta, vaikka E onkin w.
(Tiedän, ei pidä mennä möläyttelemään idioottimaisuuksia tyttöystävän kuullen, mutta minä vielä opiskelen tätä hommaa).
Yritin selittää että vaikka siis ennen ehkä pidinkin q:sta, nyt pidän w:stä. Enkä osannut selittää miksi.
E ei uskonut minua ja riitahan siitä tuli.
Hetken mietin että olisiko joku voinut mainita jo sinkkuna ollessani miten vaikeaa seurustelu voi olla, vaikka tiesinkin ettei tämä helppoa tule olemaan.
Mutta sitten törmäsin tähän artikkeliin: ”Choice blindness” and how we fool ourselves.
Artikkelin pointti on, että ihmiset eivät oikeasti tiedä mitä he haluavat ja miksi. Vaikka heille annettaisiinkin jotain muuta kuin he alunperin halusivat, he ovat onnellisia.
Eikä kukaan toistaiseksi tiedä miksi ihmismieli käyttäytyy näin.
Tykkäät bruneteista mutta seurustelet vain blondien kanssa? Sanot pitäväsi sinisilmistä ja kumppanillasi on ruskeat? Sanot olevasi huumorintajuinen mutta naurat jutuilleni?
Valintasokeus, ystäväni, valintasokeus.
Eli seuraavan kerran kun joku sanoo jotain tyhmää, ja joku tulee aina sanomaan jotain tyhmää, kertokaa loukkaantuneelle osapuolelle valintasokeudesta ja kuinka te oikeasti tykkäätte hänestä.
Älkääkä luovuttako vaikka mieli tekisi.
Kirjoittaja: termostaattori 
Mielenkiinnotonta 