Isyydestä 00338

syyskuu 26, 2012

Ei, en ole raskaana, kiitos vaan kysymästä.

Olen vain joutunut pohtimaan viikon aikana nykyaikaisen isyyden haasteita.

Seuraavaksi kuvailemani tilanne läpikäydään niin monta kertaa sarjakuvakaupalla joka viikko, että ainoa syy miksi Sir Richard Attenborough ei ole tehnyt siitä luontodokumenttia on se, että jopa miehellä joka on nähnyt lintujen syövän vastakuoriutuneita kilpikonnia ja leijonien omia pentujaan on rajansa:

Vanhempi miespuolinen yksilö puoliksi raahaa, puoliksi kantaa hänestä noin 1/3 pienemmän kloonin kauppaan ja toteaa tälle ”kato: sarjakuvia!”

Äänestä kuulee kuinka vanhempi uros yrittää ylpeänä saattaa jälkeläisensä tietoiseksi siitä, että hänen näkemänsä asia kalpenee sille kun kiimakausi ja lottovoitto osuvat samalle lauantaille; sillä tämä on ikiaikainen initaatioriitti, jossa kokeneempi saattaa tietoiseksi jälkeensä tulleet  universumin salaisuuksista, jostain suuremmasta voimasta joka ympäröi heitä kaikkia.

Jossain muualla näkisitte kyyneleenkaltaisen vesi-ilmiön isän silmissä, mutta ette täällä, sillä tätä Mekka-kohtaa-Pietarinkirkon-kohtaa-Playboy-kartanon tunnelmaa ei häpäistä ns. tunteilulla. Sen sijaan isä työntää poikaansa lähemmäksi hyllyjä, jotka pursuavat toinen toistaan upeampia peräkkäin laitettuja ruutuja, toivoen että tämä ymmärtäisi liikkeen merkityksen.

Jälkikasvu avaakin suunsa ja kaikki odottavat millaisin sanankääntein hän pukee merkityksiin näkemänsä.

”Isä, meneeks meillä kauan?”

”Voidaanks me mennä jo?”

”Saanks mä mennä tonne ulos pakkaseen odotteleen?”

Nuo ovat tällä hetkellä Top 3-kärjessä. Koska hetki, jota ei ehkä koskaan ollutkaan, on nyt mennyt, isä alkaa tutkia sarjakuvia innostuneena ja jälkikasvu ottaa kasvoilleen usein Espanjan Inkvisition kidutuskammioissa nähdyn ilmeen ja alkaa tuijottaa kattoa.

Juurikin tällaisista syistä olen luvannut, että jos joskus saan jälkikasvua, iltasatuna luetaan Hämähäkkimiestä (ja jos jälkikasvu on tyttö, Hämähäkkityttöä).

Toinen syy miksi tämä tuli mieleeni on Facebookissa kiertävä kuva ja kuvateksti Slayer-yhtyeen laulajasta (käykää katsomassa, me odottelemme kyllä.)

Olen toisinaan miettinyt millaista on Metallica-yhtyeen solistin James Hetfieldin perhe-elämä (minkäs teet, olen monitulotteinen mies).

Sillä kenellä on kaksi peukaloa ja kuka saa muutaman kymmenen tuhatta ihmistä hankkimaan vapaaehtoisesti niska-hartia-jumituksen yhdellä päänliikkellä? Jep.

Mieliskenaarioni on se kun Hetfieldin tyttären poikakaveri tulee hakemaan tyttöystäväänsä koulun tanssiaisiin.

Tyttö vielä viimeistelee meikkiään vessassa, kun poikaystävä seisoskelee eteisessä isä-Hetfieldin kanssa ja kumpikin yrittää olla viilee.

Poika koska hän on ihan varmasti joskus yrittänyt soittaa tennismailalla Master of Puppets-kappaletta, ja siinä on mies joka on laulanut sen.

Hetfield koska hän on laulanut Master of Puppets-kappaleen, mutta siitä on niin monta vuotta, ja kyllä hän on seurannut nuoriso-skeneä, ja tuota… te nuorethan tykkäätte Backstreet boys-yhtyeestä?

Hetfield siinä sitten yrittää heittää kevyttä läppää siitä miten se on ilmoja pidellyt ja poika ei osaa reagoida muuten kuin moshaamalla jokaisen sanan tahtiin.

Lopulta Hetfieldin tyttö tulee vessasta. Hän ja poika ovat valmiita lähtemään kun Hetfield yrittää heittää vielä kevyen vitsin perään tyyliin ”älkää sitten tehkö mitään mitä tein maailmankiertueella 1991, heh heh”.

Poika tietenkin naurahtaa väkinäisesti, ja tyttö pyörittelee silmiään ja huutaa vaan ”hei faijaa-aaa, ei taas noita juttuja! Me lähetään nyt mutta me tullaan ajoissa takaisin, älkää soitelko perään, moiiiii!

James Hetfield, kirottu mies: kuningas kotinsa ulkopuolella, narri sen sisätiloissa.

Mainokset

Öi-juttuja perjantaita kauhistuttamaan 00337

syyskuu 21, 2012

Öistä on tällä viikolla tullut jänniä.

Viime yönä joku tuli soittamaan ovikelloa kerran klo 02.45.

Ikävä kyllä minulla on sääntöjä erottamaan minut banaaninsa kuorineen syövistä lajikumppaneistani. Yksi niistä on se että vaikka ovella olisi se sexympi naapurintyttö, jonka kokovartalovoiteen salainen lisäaine oli espanjankärpäsmurska, niin yöllä en avaa ovea ilman erillistä ennakkoilmoitusta.

En tiedä liittyykö tämä mitenkään asiaan, mutta myöhemmin yöllä minut herätti…ulina, joka yleensä liitetään pattereihin tai siihen kun äärimmäinen kylmä kohtaa äärimmäisen kuumuuden. Eikä pelkästään kerran, vaan kahdesti.

Mutta öiset aikani ovat muutenkin olleet omituisia.

Aikoinaan kun työskentelin vielä Pimeyden Sydämessä, näin usein stressi-unia siitä kuinka täytin töistä tuttuja ongelmaraportteja sekä keskustelin niistä asiantuntijoiden kanssa.

Nyt olen nähnyt samanlaisen stressin alla kommunistisia unia.

Näissä unissa olen aloittanut työläisten kapinan, perustanut ammattiyhdistysliikkeen ja esteratsastunut virtahevolla (Virtahevon nimi saattoi olla Karl-Potamus Marximus).

Opin tänään että laiskat vain kehuskelevat töillään, joten en viitsi kertoa sekunnintarkasti millaisia työpäiviä on ollut.

Tiedättehän kuitenkin miten tv-sarjoissa aina tietylle ihmisryhmälle tuntuu koko ajan tapahtuvan jotain? Ja olette saattaneet miettiä miten epärealistista tuo oikein on; miten epäonnista porukkaa nuo muka ovat?

Tämän viikon jälkeen voin kertoa että se on aika totuudenmukaista: juuri kun saimme yhden ison ongelman ratkottua, seuraava iski nurkan takaa.

Anteeksi että koskaan epäilin sinua, Salatut Elämät.

Nyt täytyy sanoa möi, ja lähteä lukemaan blogejanne, varsinkin koska hän ei ole enää täällä.


Keski-viikkokatsaus menneeseen viikonalkuun 00336

syyskuu 19, 2012

Aistin lähestyvän talven siitä kuinka olen jälleen luopumassa maailmoja kuoliaaksi syleilevästä asenteesta.

Tai en siis ole luopumassa siitä vaan se vain muuttuu haluksi syleillä kuoliaaksi, tuhota kaikki paljastavat jäljet ja piilottaa kaikki mitä jäi jonnekin mistä sitä ei löydetä koskaan.

Ensinnäkin olen aloittanut taas pyöräilyn. Tahtoisin lähettää sen vuoksi joillekin jalankulkijoille seuraavanlaisen viestin:

”Kun näette polkupyörätien, lakatkaa näyttämästä teinipojalta joka ensimmäisen kerran murtaa tietokoneen lapsilukon ja pääsee vapaasti nettiin.

Syy miksi kukaan muu ei kulje sillä teidän lisäksenne on se että se on POLKUPYÖRÄtie. Se ei ole jokin maaginen yksityiskaista jonka löysitte ensimmäisenä jästinä.

Joten kun syöksymme teitä kohti, lakatkaa näyttämästä kissanpennulta joka ei ymmärrä mitä Jumala tulee tekemään sille liittyen erääseen teinipoikaan. Ainoa syy miksi en jyrää teitä vaan vaarannan kaikki muut polkupyöräilijät tekemällä polkupyörä-parkour-liikkeen on se, etten halua maalipinnan kärsivän.”

Töissäkin on ollut kivaa.

Ei, oikeasti; olen viimeinkin keksinyt mitä teen heti voitettuani loton jättipotin.

Toisin kuin muut voittajat, en lähde heti Disneylandiin.

Sen sijaan palkkaan freelance-toimittajan haamukirjoittamaan saneluni perusteella pdf-teoksen nimeltään ”Te [kirosana vielä mietinnän alla] spedet ja mehumaijat olette ihan [kirosana vielä mietinnän alla] ulalla”.

Sitten lähetän sen sähköposti-jakeluna kaikille asiakkaillemme ja nauran koko matkan Disneylandiin.

Tuskin jaksan odottaa mitä kivaa ja blogi-kirjoituksellisesti inspiroivaa loppuviikko tarjoaa.


Where am I? What year is it? Who’s the President!? Aaaaaaaaaaaaaaaa! 00335

syyskuu 14, 2012

Olen palannut.

Toivon mukaan löysitte hyvän vastineen minulle, kuten kananmunien rikkomisen hiuksiinne ja sitten pään hakkaamisen lähintä tylppää esinettä hyödyntäen.

Olen havainnut että sillä saa aikaan samanlaisen likaisen ja sekavan olotilan joka ainakin tulee tämän blogin kirjoittamisesta.

Tähän väliin kiitokseni Neolle ja Aakkostarinat-blogille. Olisi kiva jakaa hyvää eteenpäin, mutta antakaa nyt edes hetki hengähtää. On nimittäin ollut hurjaa.

Pikkumaistiaisina viime keskiviikolta 45 minuutin tapahtumat tiivistettynä useaan lauseeseen:

”Lähden koulutuksesta 11.25, koska olin sopinut kaverini kanssa että hän tuo pyörät ulos klo 11.25 ja olemme perillä ravintolassa klo 11.30.

Kaveriani ei näy missään. Lähden juoksemaan ja soitan samalla kaverilleni.

Hän luuli että lähdemme klo 11.30. Kerron että sovimme että olemme PERILLÄ klo 11.30, ja että hän tuo polkupyörät klo 11.25 TÄNNE.

No ei mitään, lähden tulemaan häntä vastaan asunnolleni. Henkinen muistiinpani: jos koskaan aiot toteuttaa suunnitelmasi täydellisestä pankkiryöstöstä, hanki toinen pakokuski.

Pääsen kerrokseeni kun matkani keskeyttää naapurini jota en ole nähnyt aiemmin niinä kahtena vuotena jotka olen asunut täällä.

Hän selittää kuinka televisio ei näytä kunnolla kuvaa, ja voinko auttaa koska hänen miehensä on poissa?

Okei, tarvitsen lisäsekunteja taivaassa ennen kuin paholainen kuulee minun kuolleen, joten autetaas nyt sitten muoria.

Kuva jumittaa tv:ssä, joten tiedän että vika on digiboksissa. Muori kuitenkin väittää että se on tv:n vika, joten teen sen minkä olen oppinut vuosinani it-tuessa: en sano mitään, laitan digiboksin lähes irtiroikkuvan scart-piuhan kiinni, otan boksin virtajohdon irti ja laitan sen paikalleen, odotan että digiboksi käynnistää itsensä uudestaan ja totean muorin kanssa ”kas, kuinkas se nyt noin alkoi toimimaan? Siinä oli varmaan jokin tilapäinen häiriö joka nyt korjaantui!”

Koska olen jo myöhässä, en jää jakamaan virtsanhajuista jälkilämpöä hänen kanssaan vaan toivottelen hyvät jatkot tv:n parissa ja menen asunnolleni.

Joka on tyhjä.

Koska kaverini meni jo alas pyörien luokse.

Otan hissin alas ja ehdin tavoittaa kaverini pyörien luona. Lähdemme äkkiä matkaan…ja tietenkin osumme liikennevalojen punaiseen aaltoon.

Saavumme lopulta myöhässä ravintolaan. Onnekseni meitä odottanut henkilö oli kärsivällinen, ateria meni mukavasti ja sain ahmittua ruuan näyttämättä liikaa sialta.

Kiire painoi koko ajan takanani, joten lupasin että maksan laskun ja nähdään myöhemmin ja muista ihania valheita joita jaellaan täydellä vatsalla.

Tiskillä ei ollut ketään. Kilautin kelloa jossa luki ”jos ketään ei paikalla, soita kelloa”. Ei ketään.

Odotin ja kilautin vähän voimakkaammin. Ei siltikään ketään.

Odotin vielä ja kilautin vielä voimakkaammin.

Seuraava kilautusaste olisi sisältänyt tarjoilutiskin halkaisun kellolla, joten heitin laskurahat kavereilleni ja poistuin ravintolasta.

Aloin polkea kuin hullu kohti työpaikkaani, kun kylmärekka päätti peruuttaa juuri silloin pyörätielle koska haistakaa p*ska kevytliikenne kun iso hevonen pieree.

Noh, mestarillinen väistöliike joka olisi elokuvissa vaatinut päivän ruksuttamisen CGI-efektejä suoltavilta tietokoneilta ja olin taas matkalla kohti töitä.

Saavuin suuremmitta ongelmita työpaikalle, menin vielä vessaan huuhtomaan hikisiä kasvojani ja valitsin juuri sen loossin jonka lamppu oli palanut.

Naksuttelin sitä raivostuneena mutta valo ei syttynyt.

Onneksi vuosien sinkkuus on (erinäisten tässä mainitsemattomien syiden takia) antanut minulle erittäin hyvän käsityksen siitä missä mikin ruumiinkohtani sijaitsee, joten pimeässä haparointi ei tuottanut suuria ongelmia.

Lähtiessäni läimäisin vielä kerran valokatkaisinta, jolloin…no te taisittekin jo arvata, kyllä, valo syttyi ongelmitta.”

Voisin kertoa lopuista 23 h 15 minuutista, mutta tuskin jaksaisitte mm. tarinaa siitä kuinka minulla oli uudestaan kiire samana päivänä ja sitten joku polvenkorkuinen ihmisenalku päätti käyttää pyörätietä henkilökohtaisena temppuratanaan.

Mutta palaamme muihin aiheisiin poissaoloni ajalta myöhemmin.

Sillä hurjat ajat ovat täällä taas.