I did not sign up for this s*it 000421

Se oli vaikeaa, mutta onnistuin jälleen väistämään motivaatiota yhden viikon.

Lyhyesti työviikko oli yhdistelmä 100 usein kysyttyä kysymystä IT-tuesta ja 16 asiaa toimistotyöskentelystä (jatkan yhä motivaatio-väistelyä).

Lisäksi dodottaminen (kts. edellinen blogimerkintä) jatkuu yhä, mutta köysi ympärillä kiristyy: perjantaina lopetti toimistorotta, koska vinkuturbaniastiassa homma tehdään vähemmällä määrällä juustoa.

Meidän puhelinapinoiden kohtalosta ei ole vielä tietoa, mutta virma yrittää kovasti tsempata meitä viimeiseen asti. Tällä viikolla on ollut kaksi tilaisuutta, joiden ainoa merkitys on ollut saada meidät osoittamaan kaltaisenlaisessamme organisaatiossa toimivien tyypillisten yksilösuoriutujien vastuunalaista palveluasennetta.

En tiedä minkälaisia kokeita näille tyypeille tehtiin ennen kuin eläintensuojelijat vapauttivat heidät ja antoivat suojatyön karvattomina pomoinamme, mutta ilmiselvästi se on vaikuttanut aivoihin. Jos joku oikeasti välittäisi siitä millaista tulosta teemme, he tarjoaisivat meille powerpoint-esityksen sijaan omenapiirakan jokaisesta hyvästä arvosanasta jonka saamme asiakkailta.

Kaikesta tästä maailmanlopun kuvailusta huolimatta olen huomannut hassun jutun: en pysty kuvittelemaan elämää irtisanomisen jälkeen. Kaikki ajatukseni ovat vain ”kunhan yt:t ovat ohi, ja minua ei ole irtisanottu, sitten viimein uskallan (kuvittele jokin massiivista sarjakuvamäärän ostamista kuvaava verbi tähän)”.

Kun yritän ajatella mitä teen jos/kun minut on irtisanottu, aivoni eivät taivu siihen. En vain kykene miettimään mitä tekisin sitten.

Mutta miksi surisin? Onhan kevät ja omituiset ajat ovat täällä taas.

Kävelin torstaina kohti kotia, ja täysin tuntematon nainen tuntui hymyilevän minulle kun olin tulossa häntä kohti. Ohitin hänet ja hän alkoi puhua minulle jotain kaukasialaista kieltä. Käännyin taaksepäin, jolloin hän edelleen hymyili minulle ja sanoi jotain lyhyesti ja erotin vain sanan ”vladimir”. Supliikkimiehen luontaisten kykyjeni vuoksi onnistuin sanomaan ”häh?” ja hän vain hymyili minulle. Pidättelin kymmenen sekuntia (voitte kysyä E:ltä, tuo on keskiverto-aikani) ja sitten jatkoin matkaani. En tiedä jäikö hän hymyilemään selälleni, mutta en usko ihmeisiin.

Tällaista tämä on aina.

4 vastausta artikkeliin: I did not sign up for this s*it 000421

  1. Tiina kirjoitti:

    Eli iso ja nopee. Selvä.

  2. Polga kirjoitti:

    … tai pitkä ja kylmä!😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: