Asioidenhallintaryhmä, osa I: Alku

Aloitukset ovat tärkeitä.

Siksi niitä pitää yrittää lykätä mahdollisimman kauan.

Jos kuitenkin joudutte sellaisen kanssa tekemisiin, olkaa tarkkoja siinä miten laitatte kaiken käyntiin.

”Olipa kerran…”

Hyvä, ihan kiva, mutta oletteko ihan varmoja että tuota ei ole jo käytetty ihan pikkiriikkisen liikaa?

Myöskin, jos sallitte että menemme asioiden edelle, noin alkavat tarinat yleensä loppuvat juuri kun oikeasti mielenkiintoinen materiaali alkaa.

Sankarimme sai puoli valtakuntaa ja prinsessan. Mitä sille toiselle puolelle tapahtui? Kuka sitä hallitsee? Kuka pitää huolen mm. veronkannosta, yleisestä siisteydestä ja liikennemerkeistä? Miten tällainen yhteiskuntamalli toimii?

Ärsyttävintä on että emme saa koskaan tietää että jos koira kakkii valtakunnan rajalle, miten kakka jaetaan?

”Oli synkkä ja myrskyisä yö.”

Tietenkin tämän oli tultava esille. Tämä tulee AINA esille. Ei, älkää sanoko mitään, tahdon muistaa teidät juuri tuollaisena: henkilönä joka luuli olevansa hipsteri-ironisesti hauska.

Ei ei ei ei.

Aloituksen tulee olla sellainen että se saa välittämään siitä mitä tapahtuu.

Kuvitelkaa siis kesäinen niitty. Ruoho liikkuu tuulen mukaan luoden mielikuvan vihertävästä merestä.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta hyväillen kaikkea näkemäänne valolla ja lämmöllä.

Sitten keskitymme yksityiskohtiin.

Niityllä kasvaa kissankäpälää, ketomarunaa, sikuria ja monia muita kukkasia. Me olemme kuitenkin kiinnostuneita vain yhdestä kukkalajista.

Voikukista. Tarkemmin sanoen yhdestä voikukasta.

Ei ole helppoa olla voikukka.

Ensinnäkin jokavuotinen siementen leviäminen on sen luokan botaninen kansanmurha, että on parempi ajatella sitä tätä lausetta pidempään.

Sanon vain että yhden sanan: parkkialue.

Jos siemen kuitenkin osuu asfaltoimattomalle alueelle jonkin astronomisen sattumankaupan kautta, ongelmat eivät lopu siihen. Vastassa ovat kaikki muut voikukan siemenet, joiden sisarusrakkaus on samaa tasoa Kainin ja Abelin kanssa. Puhumattakaan muista paikalle pyrkivistä yrteistä, jotka eivät aio jakaa ravinteita jonkun keltapäisen pyrkyri-nousukkaan kanssa.

Jokainen voikukka on siis tavallaan viherkasvimuotoinen metafora yksilön pyrkimisestä parantamaan omaa asemaansa vaikeuksista huolimatta. Mitä voimmekaan oppia tutkimalla ja seuraamalla tämän yleensä vähäpätöisenä pidetyn ai nyt jokin todella iso ja raskas astui sen päälle, jättäen jälkeensa vain muutaman metrin levyisen kuopan.

Hmm.

Taidamme alkaa seuraavaksi seurata tätä jäljenjättäjää.

Jatkuu…